Diagnosoitunut
Katselen kadun varrella touhuavia ihmisiä. Kojumyyjiä, paljon vaatteita, koruja, monenlaista tilpehööriä. Katugrillejä, joista ohikulkevat ottavat mukaansa lounaan. Kerjäläisiä, muusikoita, raajarikkoja, valtava kirjo erilaisia ihmisiä.
Nykypäivä on diagnoosien maalma. Jos riittävästi tutkitaan, löytyy jokaiselle omat diagnoosinsa. Fyysisten taudinmääritysten ohella lähes kaikelle normaalista käyttäytymisestä poikkeavalle toiminnalle löytyy oma diagnoosinsa. Nuoruudessani asiat olivat paljon yksinkertaisempia. Esimerkiksi ylivilkkaan nuoren käyttäytymisen takana katsottiin olevan huonon kotikasvatuksen, kurin puutteen tai vain yksinkertaisesti laiskuuden. ADHD:sta ei ollut tietoakaan. En kuitenkaan väitä, että asiat olivat paremmin, vain eri lailla.
Sairastuin masennukseen toista vuotta sitten. Varsinainen diagnoosi tuli vasta paljon myöhemmin, kun en enää jaksanut kuvitella pärjääväni ilman apua. Jos joku olisi minulle ennustanut, että tulen sairastumaan masennukseen, en olisi kovin helposti uskonut. "I´m a melancholy man" lauloi aikoinaan Moody Blues. Hyvä laulu, joka kosketti omaa sisimpääni ja tunnemaailmaani kuullessani sen ensi kertaa nuorena poikana. Vaikka olen aika ajoin ollut alakuloon taipuvainen, oli sairastuminen itselleni yllätys. Näin jälkikäteen ajateltuna oli siitä kuitenkin havaittavissa selkeitä merkkejä. Olin ainakin pari vuotta ollut apatian vallassa, elämä ei enää tuntunut oikein maistuvan.
Monenlaisia diagnooseja olen elämäni aikana saanut. On kuitenkin huomattava ero saada esim. polven ja olkapään kohdalla diagnoosi nivelrikko kuin lukea paperista (tai siis käytännössä digiversiona), että on masentunut. Periaatteessahan sairaus kuin sairaus, mutta käytännössä ero on ainakin itselleni huomattava. Kehon pettäminen on sallittua, mutta mielen ei.
Sairastuminen on ollut aikamoisen itsetutkistelun paikka. Kuka olen, mikä olen suhteessa toisiin? Mikä on itsessäni olennaista ja keskeisintä? Mikä tuo elämään valoa, mikä antaa syyn tavoitella tulevaa, mistä motivaatio nousta seuraavaan aamuun?
Pettymys. Sitä sairastuminen on itselleni ollut. Tappio ja heikkouden paikka. Minä, joka olen tottunut siihen, että olen muiden apuna ja tukena. Olen halunnut olla vahvan roolissa, vaikka toki olen sisimmässäni aina tiennyt oman heikkouteni olemassaolon. Kuitenkin se, että olen joutunut myöntämään myös muille, etten pärjää ihan yksin, on ollut vaikea paikka.
Tuhat ja yksi kertaa olen käynyt mielessäni läpi elämääni, yrittänyt löytää mielekkyyden ja ilon. Vatulointia, voisi joku todeta ja sitähän se paljolti on ollut. Pohdiskelu on toki ollut myös hyödyllistä, se on selkiyttänyt ajatuksiani jossain asioissa, mutta paljon on myös sitä, että ajatukset ovat kiertäneet samaa kehää johtamatta mihinkään järkevään.
Joku voisi todeta ja itseasiassa on kysynytkin, että näin seurakunnan työntekijänä, eikö uskolla ole mitään apua tarjottavanaan?
Sairastuminen on laittanut koko elämän asiat ja myös arvot puntariin. Mikä on tärkeää ja olennaista, mikä ei? Se koskee myös omaa uskoa, jonka heikkouden olen joutunut kokemaan. En voi kuin toivoa, että tulen nähdyksi ja kuulluksi ja että tieni johtaa kohti valoa.
Tässä matkassa on osittain kyse paosta arjen rutiineista, osittain tarpeesta ottaa aikaa ajattelua varten ja etäisyyden saamisesta sitä varten. Motiiveista riippumatta tämä on ollut itselleni tarpeellista ja hyväksi. Askel eteenpäin tai ainakin johonkin suuntaan. Toivottavasti johonkin, sillä voimat tuntuvat ehtyvän ja pilviä kerääntyy taivaalle liikaa.
Olen saanut itselleni tähän ammattiapua. Sen vastaanottaminen on ollut iso askel ja vaatinut nöyrtymistä. Ihmeitä harvoin tapahtuu eikä sellaista ole tässäkään asiassa odotettavissa. Vielä en koe päässeeni irti siitä ajatusten kehästä, joka itseäni ympäröi. Toki parempiakin hetkiä on ja yritän mielestäni parhaani, vaikka toivo useimmiten näyttäytyy vain pienenä kynttilän liekkinä suuressa pimeydessä. Sen ymmärtäminen, ettei mikään ulkopuolinen voima voi muuttaa sisäistä olotilaani, on tärkeä askel eteenpäin. Itse on tehtävä työtä parantuaakseen. Suurin kysymys on se, mistä löytää siihen voimavaroja ja motivaatiota.
Nykypäivä on diagnoosien maalma. Jos riittävästi tutkitaan, löytyy jokaiselle omat diagnoosinsa. Fyysisten taudinmääritysten ohella lähes kaikelle normaalista käyttäytymisestä poikkeavalle toiminnalle löytyy oma diagnoosinsa. Nuoruudessani asiat olivat paljon yksinkertaisempia. Esimerkiksi ylivilkkaan nuoren käyttäytymisen takana katsottiin olevan huonon kotikasvatuksen, kurin puutteen tai vain yksinkertaisesti laiskuuden. ADHD:sta ei ollut tietoakaan. En kuitenkaan väitä, että asiat olivat paremmin, vain eri lailla.
Sairastuin masennukseen toista vuotta sitten. Varsinainen diagnoosi tuli vasta paljon myöhemmin, kun en enää jaksanut kuvitella pärjääväni ilman apua. Jos joku olisi minulle ennustanut, että tulen sairastumaan masennukseen, en olisi kovin helposti uskonut. "I´m a melancholy man" lauloi aikoinaan Moody Blues. Hyvä laulu, joka kosketti omaa sisimpääni ja tunnemaailmaani kuullessani sen ensi kertaa nuorena poikana. Vaikka olen aika ajoin ollut alakuloon taipuvainen, oli sairastuminen itselleni yllätys. Näin jälkikäteen ajateltuna oli siitä kuitenkin havaittavissa selkeitä merkkejä. Olin ainakin pari vuotta ollut apatian vallassa, elämä ei enää tuntunut oikein maistuvan.
Monenlaisia diagnooseja olen elämäni aikana saanut. On kuitenkin huomattava ero saada esim. polven ja olkapään kohdalla diagnoosi nivelrikko kuin lukea paperista (tai siis käytännössä digiversiona), että on masentunut. Periaatteessahan sairaus kuin sairaus, mutta käytännössä ero on ainakin itselleni huomattava. Kehon pettäminen on sallittua, mutta mielen ei.
Sairastuminen on ollut aikamoisen itsetutkistelun paikka. Kuka olen, mikä olen suhteessa toisiin? Mikä on itsessäni olennaista ja keskeisintä? Mikä tuo elämään valoa, mikä antaa syyn tavoitella tulevaa, mistä motivaatio nousta seuraavaan aamuun?
Pettymys. Sitä sairastuminen on itselleni ollut. Tappio ja heikkouden paikka. Minä, joka olen tottunut siihen, että olen muiden apuna ja tukena. Olen halunnut olla vahvan roolissa, vaikka toki olen sisimmässäni aina tiennyt oman heikkouteni olemassaolon. Kuitenkin se, että olen joutunut myöntämään myös muille, etten pärjää ihan yksin, on ollut vaikea paikka.
Joku voisi todeta ja itseasiassa on kysynytkin, että näin seurakunnan työntekijänä, eikö uskolla ole mitään apua tarjottavanaan?
Sairastuminen on laittanut koko elämän asiat ja myös arvot puntariin. Mikä on tärkeää ja olennaista, mikä ei? Se koskee myös omaa uskoa, jonka heikkouden olen joutunut kokemaan. En voi kuin toivoa, että tulen nähdyksi ja kuulluksi ja että tieni johtaa kohti valoa.
Tässä matkassa on osittain kyse paosta arjen rutiineista, osittain tarpeesta ottaa aikaa ajattelua varten ja etäisyyden saamisesta sitä varten. Motiiveista riippumatta tämä on ollut itselleni tarpeellista ja hyväksi. Askel eteenpäin tai ainakin johonkin suuntaan. Toivottavasti johonkin, sillä voimat tuntuvat ehtyvän ja pilviä kerääntyy taivaalle liikaa.
Olen saanut itselleni tähän ammattiapua. Sen vastaanottaminen on ollut iso askel ja vaatinut nöyrtymistä. Ihmeitä harvoin tapahtuu eikä sellaista ole tässäkään asiassa odotettavissa. Vielä en koe päässeeni irti siitä ajatusten kehästä, joka itseäni ympäröi. Toki parempiakin hetkiä on ja yritän mielestäni parhaani, vaikka toivo useimmiten näyttäytyy vain pienenä kynttilän liekkinä suuressa pimeydessä. Sen ymmärtäminen, ettei mikään ulkopuolinen voima voi muuttaa sisäistä olotilaani, on tärkeä askel eteenpäin. Itse on tehtävä työtä parantuaakseen. Suurin kysymys on se, mistä löytää siihen voimavaroja ja motivaatiota.
Kommentit
Lähetä kommentti