Erilainen

Täällä toisella puolen maailmaa katselen ohikulkevaa liikennettä. Ihmisten käyttäytymistä. Pohdin, millaista on  elämä täällä. Millaiseen maailmaan, millaiseen kulttuuriin ja perheeseen ihmiset syntyvät? Mikä on olennaista elämässä, millaisia arvoja ja elämänohjeita kasvava lapsi saa perheeltään ja ympäristöltään? Miten hänen sosiaalistumisensa tapahtuu?

Vaikka tämä paikka on jossain mielessä myös kansojen sekamelska, koen olevani tässäkin joukossa erilainen. Ehkäpä jokainen kokee sitä jossain mielessä, niin täällä kuin missä tahansa. Olemmehan kaikki yksilöitä, ainutlaatuisia ja erilaisia. Väitetään, että se on suuri rikkaus, ja olen samaa mieltä, vaikkakin se on joskus myös melkoinen haaste.

Itse olen kokenut pienestä pitäen olevani erilainen. En ole missään vaiheessa tuntenut kuuluvani joukkoon, mihinkään, koko sydämestäni. En ainakaan muista yhtään sellaista kokemusta. Toki mukavia yhteenkuuluvuuden hetkiä on satunnaisesti ollut. Useimmiten on kuitenkin ollut kyse jollakin tavoin puolittaisesta yrityksestä ja puolitiehen jääneestä kokemuksesta. Kuinka tosissani olen sitten pyrkinyt löytämään oman joukkoni tai tavoitellut yhteenkuuluvuutta, samankaltaisuuden kokemusta? En varmaan kovin suurella innolla. Siihen liittynee myös se, että harvoin, jos koskaan,  olen kokenut olevani kunnolla ymmärretty. Se juontaa juurensa jo varhaislapsuuden kokemuksiin ydinperheessäni. Ehkä juuri siitä johtuen en ole juurikaan avannut sydäntäni ja syvimpiä ajatuksiani ihmisenä ja tänä yksilönä olemisesta kenellekään. En edes aikuisena. Vasta äskettäin olen oivaltanut, kuinka merkittävässä roolissa omat varhaislapsuuden kokemukset ovat ihmisen identiteetin ja käyttäytymismallien syntymisessä. Edellä mainitut asiat liittyvät toisiinsa. Ei voi kokea kuuluvansa joukkoon, jos ei tunne olevansa yksilönä hyväksytty ja ymmärretty. Ja jos ei ole suuresti motivoitunut siihen, voiko lopputulos olla juuri muuta kuin irrallisuus.

Mistä sitten johtuu kokemus erilaisuudesta? Kuinka suuri merkitys on perimällä eli perityillä luonteenpiirteillä ja temperamentilla  ja kuinka suuri  varhaisen lapsuuden kokemusten myötä syntyneestä ja jollain lailla opitusta tavasta selviytyä tässä maailmassa ja elämässä? Luoko se ylikorostuneen tarpeen kuulua joukkoon vai halun selviytyä aina itse, olla "a poor lonesome cowboy", kuten Lucky Luke.

Erilaisuus on koko ihmiskunnan kehittymisen elinehto ja se myös tekee meistä omia persooniamme. On hienoa, että olemme ainutlaatuisia, enpä taitaisi kestää toista samanlaista. Erilaisuuden ohella meillä tulisi olla kokemus myös samanlaisuudesta, siitä että meillä on yhteisiä ajatuksia, kokemuksia ja näkemyksiä, että koemme samalla tavoin ainakin joistakin asioista. Tarvitsemme sellaisia kokeaksemme yhteenkuuluvuutta. Toisaalta jokaisella lienee kokemus myös erilaisuudesta, siitä että olen ainutlaatuinen yksilö. Parhaimmillaan nämä molemmat yhdessä ovat tukemassa ihmisen identiteettiä osana suurempaa ihmisten joukkoa. Joku, todennäköisesti sosiaalipsykologi, on muistaakseni todennut, että ihminen on sosiaalinen eläin. Se nousee jo meidän perimästämme. Joku toinen on todennut, että kukaan ei ole saari, vaan olemme kaikki osa samaa mannerta. Kuulumme yhteen, haluamme sitä tai emme.

Mitä se yhteenkuuluminen tarkoittaa? Jos se on ihmisen perustarve, tuleeko se tyydytettyä näin digiaikakaudella sosiaalisen median kautta? Niin että voin välttyä kohtaamasta muita kasvokkain. Jos se on jokin ihmiselämää koskeva lainalaisuus, voiko siltä mitenkään paeta?

Tärkein kysymys on kuitenkin se, olenko itse tyytyväinen tilanteeseeni. Itseään ei pääse pakoon, siksi on löydettävä sellainen henkinen tila, jossa on riittävän hyvä olla ja elää. On otettava vastuu omista valinnoista ja niiden seurauksista. Itsesääliin ei ainakaan kannata vajota, mieluummin on syytä katsoa peiliin.

Paljon kysymyksiä, joihin en ole vielä löytänyt vastausta, mutta ehkä niidenkin suhteen voin valistua jossain vaiheessa.