Maisema
Katselen edessäni avautuvaa kaupunkimaisemaa hotellin kymmenennestä kerroksesta. Ilta hämärtyy ja kaupungin valomeri tekee maisemasta jollakin tapaa kiehtovan. Ehkä myös se, että olen kaukana kotoa, vaikuttaa kokemukseeni.
Istun pienessä hotellihuoneessa ja siirryn selaamaan television kanavatarjontaa. Ilmastointi on päällä. Kuuman ulkoilman ja pitkän kävelyn jälkeen se tuntui aluksi hyvältä, mutta jossain vaiheessa kävin säätämässä lämpötilaa ylöspäin yli kahteenkymmeneen.
Kaadan itselleni lasillisen valkoviiniä lähikaupasta kallilla hinnalla ostamastani pullosta. Siemailen viiniä rauhalliseen tahtiin. Ajatukset harhailevat päivän kuvioista huomiseen, mennneestä elämästä tulevaan.
Ajattelen kotiväkeä. Niitä ihmisiä, jotka ovat itselleni tärkeitä. Sitä pientä joukkoa. Viimeaikoina olen kokenut erakoituvani, ihmissuhteitteni määrä on vähitellen pienentynyt enkä ole työn ulkopuolella tekemisissä juuri kenenkään kanssa vaimoa lukuunottamatta. No, siskoa tapaan silloin tällöin ja ainoaa työn ulkopuolista ystävääni kerran-kaksi vuodessa. Se ei liene aivan mielenterveyssuositusten mukaista. No, onhan meitä monenlaisia ihmisiä maailma täynnä, jotkut jopa priorisoivat yksinäisyyden. En koe sitä omaksi tavoitteekseni, mutta jotenkin siihen suuntaan elämäni on viime vuosina edennyt. Jotenkin se tuntuu surulliselta. Samalla ymmärrän toki, että kyse on omasta valinnastani, se ei ole ympäristön tai kenenkään muun painostuksesta johtuvaa. Valinnan taustalla on toki monenlaisia tekijöitä, osa niistä nousee lapsuuden kokemuksista.
Työssäni toki kohtaan paljon ihmisia, osa niistä kontakteista on itselleni merkittäviä. Vaikka työni on monesti kovin palkitsevaa, on se myös sosiaalisesti vaativaa. Omalla kohdallani on niin, että sosiaalisuuden kiintiöni täyttyy usein työpäivän aikana ja siksi mielelläni vetäydyn omiin oloihin vapaa-aikana. Olen temperamentiltani introvertti, joten oman rauhan arvostaminen on itselleni luonteenomaista. Tällä kahden viikon matkalla olen kovasti viihtynyt itsekseni. En ole oma-aloitteisesti keskustellut kenenkään kanssa, olen tyytynyt tilanteen niin vaatiessa vain vastaamaan kysymyksiin tai tervehdyksiin. Suurin ja aikaavievin vuorovaikutusprosessi on ollut omien ajatusten läpikäyminen ja keskustelu itseni kanssa. En kuitenkaan mielestäni, toivottavasti, ole tulossa kokonaan erakoksi.
Ihminen on aina jotakin suhteessa toisiin. Jokainen etsii paikkaansa maailmassa ehkä koko elämänsä ajan. Me muutumme ja uudistumme, samoin käy ihmissuhteillemme. Osa niistä säilyy, osa muuttuu. Vanhojen tilalle tulee uusia. Ihminen ei ole syntynyt tyhjästä eikä kasvanut tyhjiössä. Hän kantaa mukanaan siihen astista elämäänsä. Hänellä on tietty käsitys itsestään. Aikaa myöten se käsitys muovautuu, ehkä muuttuu tai jopa vääristyy. Siksi pitkäaikaisten läheissuhteiden merkitys on tärkeä. Ne muistuttavat sinua siitä, kuka olet ja mistä tulet. Se helposti unohtuu suurten elämänmuutosten ja vaikeiden elämänvaiheiden sattuessa kohdalle. Pahimmillaan tilanne voi johtaa siihen, että määrittelet koko omakuvasi epäonnistumisten kautta siksi, että vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet elämänhaluusi tai jopa nujertaneet sen.
Mihin itse tarvitsen toisia? Olen viime aikoina ymmärtänyt olevani kovin vaativa sekä itseäni että muita kohtaan. Odotukseni ovat monesti kohtuuttomia. En päästä muita lähelle, koska en koe saavani muilta niin paljon vastakaikua kuin haluaisin tai tarvitsisin. Se pohjautuu aikaisempiin kokemuksiin, oikeastaan jo lapsuudesta alkaen. En ole saanut lapsuuden perheessäni sellaista ymmärrystä ja tukea kuin olisin toivonut. Valitettavasti. Se sama kokemus ja tarve vaikuttaa edelleen ihmissuhteissani. Tarve, joka ei voi koskaan toteutua sellaisena. Minulle onkin viisaasti todettu, että pitäisi laskea rimaa ja hyväksyä muiden inhimillisyys myös suhteessa itseeni. Se tosin ei ole kovin helppoa, kun tähän asti on toiminut toisin, enkä varmasti siinä kykene kokonaan muuttumaan. Ehkä pieni askel kerrallaan voi tässä tapauksessa olla riittävä muutos parempaan päin.
Vilkaisen vielä ulkona näkyvää kaupunkimaisemaa. Olen tämän matkan aikana kävellyt pitkin poikin tätä suurkaupunkia ja tavoittanut suuren osan suositelluista nähtävyyksistä. Kaupunki on tullut tutuksi. Helpompaa on tämänkin kokemuksen perusteella saavuttaa vieraan kaupungin kohteet kuin matkata omaan sisimpäänsä.
Istun pienessä hotellihuoneessa ja siirryn selaamaan television kanavatarjontaa. Ilmastointi on päällä. Kuuman ulkoilman ja pitkän kävelyn jälkeen se tuntui aluksi hyvältä, mutta jossain vaiheessa kävin säätämässä lämpötilaa ylöspäin yli kahteenkymmeneen.
Kaadan itselleni lasillisen valkoviiniä lähikaupasta kallilla hinnalla ostamastani pullosta. Siemailen viiniä rauhalliseen tahtiin. Ajatukset harhailevat päivän kuvioista huomiseen, mennneestä elämästä tulevaan.
Ajattelen kotiväkeä. Niitä ihmisiä, jotka ovat itselleni tärkeitä. Sitä pientä joukkoa. Viimeaikoina olen kokenut erakoituvani, ihmissuhteitteni määrä on vähitellen pienentynyt enkä ole työn ulkopuolella tekemisissä juuri kenenkään kanssa vaimoa lukuunottamatta. No, siskoa tapaan silloin tällöin ja ainoaa työn ulkopuolista ystävääni kerran-kaksi vuodessa. Se ei liene aivan mielenterveyssuositusten mukaista. No, onhan meitä monenlaisia ihmisiä maailma täynnä, jotkut jopa priorisoivat yksinäisyyden. En koe sitä omaksi tavoitteekseni, mutta jotenkin siihen suuntaan elämäni on viime vuosina edennyt. Jotenkin se tuntuu surulliselta. Samalla ymmärrän toki, että kyse on omasta valinnastani, se ei ole ympäristön tai kenenkään muun painostuksesta johtuvaa. Valinnan taustalla on toki monenlaisia tekijöitä, osa niistä nousee lapsuuden kokemuksista.
Työssäni toki kohtaan paljon ihmisia, osa niistä kontakteista on itselleni merkittäviä. Vaikka työni on monesti kovin palkitsevaa, on se myös sosiaalisesti vaativaa. Omalla kohdallani on niin, että sosiaalisuuden kiintiöni täyttyy usein työpäivän aikana ja siksi mielelläni vetäydyn omiin oloihin vapaa-aikana. Olen temperamentiltani introvertti, joten oman rauhan arvostaminen on itselleni luonteenomaista. Tällä kahden viikon matkalla olen kovasti viihtynyt itsekseni. En ole oma-aloitteisesti keskustellut kenenkään kanssa, olen tyytynyt tilanteen niin vaatiessa vain vastaamaan kysymyksiin tai tervehdyksiin. Suurin ja aikaavievin vuorovaikutusprosessi on ollut omien ajatusten läpikäyminen ja keskustelu itseni kanssa. En kuitenkaan mielestäni, toivottavasti, ole tulossa kokonaan erakoksi.
Ihminen on aina jotakin suhteessa toisiin. Jokainen etsii paikkaansa maailmassa ehkä koko elämänsä ajan. Me muutumme ja uudistumme, samoin käy ihmissuhteillemme. Osa niistä säilyy, osa muuttuu. Vanhojen tilalle tulee uusia. Ihminen ei ole syntynyt tyhjästä eikä kasvanut tyhjiössä. Hän kantaa mukanaan siihen astista elämäänsä. Hänellä on tietty käsitys itsestään. Aikaa myöten se käsitys muovautuu, ehkä muuttuu tai jopa vääristyy. Siksi pitkäaikaisten läheissuhteiden merkitys on tärkeä. Ne muistuttavat sinua siitä, kuka olet ja mistä tulet. Se helposti unohtuu suurten elämänmuutosten ja vaikeiden elämänvaiheiden sattuessa kohdalle. Pahimmillaan tilanne voi johtaa siihen, että määrittelet koko omakuvasi epäonnistumisten kautta siksi, että vastoinkäymiset ovat vaikuttaneet elämänhaluusi tai jopa nujertaneet sen.
Mihin itse tarvitsen toisia? Olen viime aikoina ymmärtänyt olevani kovin vaativa sekä itseäni että muita kohtaan. Odotukseni ovat monesti kohtuuttomia. En päästä muita lähelle, koska en koe saavani muilta niin paljon vastakaikua kuin haluaisin tai tarvitsisin. Se pohjautuu aikaisempiin kokemuksiin, oikeastaan jo lapsuudesta alkaen. En ole saanut lapsuuden perheessäni sellaista ymmärrystä ja tukea kuin olisin toivonut. Valitettavasti. Se sama kokemus ja tarve vaikuttaa edelleen ihmissuhteissani. Tarve, joka ei voi koskaan toteutua sellaisena. Minulle onkin viisaasti todettu, että pitäisi laskea rimaa ja hyväksyä muiden inhimillisyys myös suhteessa itseeni. Se tosin ei ole kovin helppoa, kun tähän asti on toiminut toisin, enkä varmasti siinä kykene kokonaan muuttumaan. Ehkä pieni askel kerrallaan voi tässä tapauksessa olla riittävä muutos parempaan päin.
Vilkaisen vielä ulkona näkyvää kaupunkimaisemaa. Olen tämän matkan aikana kävellyt pitkin poikin tätä suurkaupunkia ja tavoittanut suuren osan suositelluista nähtävyyksistä. Kaupunki on tullut tutuksi. Helpompaa on tämänkin kokemuksen perusteella saavuttaa vieraan kaupungin kohteet kuin matkata omaan sisimpäänsä.
Kommentit
Lähetä kommentti