Mikä minusta tulee isona?
Muistan vieläkin hyvin kansakoulun toisella luokalla opettajanani toimineen vanhakantaisen naisen. Hän taisi jäädä pian sen vuoden jälkeen eläkkeelle. Tuntui ikälopulta, vaikka lienee ollut kuusissakymmenissä.
Opettajalla oli monia tänä päivänä erikoiselta tuntuvia opetusmetodeja. Hän mm. tarkisti aamuisin, ovatko oppilaiden kädet puhtaat, ovatko vaatteet siistit jne. Erään koulupäivän lopuksi hän kysyi jokaiselta oppilaalta vuorollaan, "mikä sinusta tulee isona?". Hän ilmeisesti oletti, että kahdeksanvuotiaalla on jo oltava suunnitelmia ja tavoitteita oman tulevaisuutensa suhteen. Osa meistä, minä mukaan luettuna, ei osannut heti nimetä toiveammattiaan. Muiden lähtiessä kotiin me onnettomat jäimme koululle siihen saakka, kunnes osasimme kertoa jonkin urahaaveen. Muistan hyvin, kuinka veturinkuljettajan työstä tuli nopeasti oma tavoitteeni.
Myöhemmällä iällä opeteltuani kitaraa soittamaan, toiveet muuttuivat enemmän musiikin suuntaan. En jaksanut uhrata riittävästi aikaa intensiiviseen harjoitteluun, joten soittotaito jäi vain kohtuulliselle tasolle. Siksi erääksi haaveekseni tuli ravintolamuusikko. Ajattelin, että siinä pärjäisin. Saisin esiintyä, soittaa yhdessä bändin kanssa ja kiertää eri paikoissa. Se kuulosti nuorena kovin romanttiselta ammatilta.
Nykyinen työni ei ollut missään vaiheessa haaveeni, ajattelin, että nuorisotyö ei ole minun juttuni. Hain työpaikkaa siksi, että halusin jäädä Helsinkiin. Myöhemmin havahduin siihen, että viihdyn työssäni ja olen jopa ikionnellinen mahdollisuudesta tehdä tämänkaltaista merkityksellistä ja mielekästä työtä. Olen siis ollut äärimmäisen tyytyväinen suurimman osan aikaa.
Kun ikää alkaa kertyä ja työura on tarpeeksi pitkä, lähestyy se hetki, että on uhrattava ajatuksia myös siihen, mitä työelämän jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Itselläni on korkeintaan kymmenen vuotta työelämän haasteita ja ihanuuksia edessä. Siksi viimevuosina on aika-ajoin mieleeni pyrkinyt tunkeutumaan ajatuksia siitä, miten käyttää elämänsä ehtoopuolen vuodet. Työelämä, varsinkin omalla kohdallani, on määritellyt pitkälti sitä, mikä ja kuka olen muiden silmissä, ja ehkä myös omasta mielestäni. Siitä irtipääseminen ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Kuka olen sitten, kun en enää ole se erityisnuorisotyöntekijä tai "saapasäijä"?
Katsoin taannoin sellaisen elokuvan kuin The Best Exotic Marigold Hotel. Se on määritelty draamakomediaksi. Siinä joukko eläkkeellä olevia melko vähävaraisia brittejä päättyy viettämään vanhuuden päiviään Intiaan. Olosuhteet perillä eivät olekaan aivan sellaiset kuin suurin osa oli odottanut. Se aikaansaa monenlaisia reaktioita seurueen jäsenissä. Koin paljon hyviä hetkiä seuratessani elokuvan päähenkilöiden vaiheita. Elokuva auttoi myös oivaltamaan, että on löydettävä itselleen ne asiat, joista on syytä pitää kiinni ja toisaalta, mistä voisi ihan hyvillä mielin luopua, mitkä asiat eivät oikeasti ole oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Ihmisen on uskallettava viimeistään työelämän vaatimuksien jälkeen antaa itselleen lupa elää niinkuin hyväksi kokee. Tehdä mahdollisuuksien mukaan sellaisia asioita, joista nauttii, toteuttaa omia haaveitaan ja ajatella omaa hyvinvointiaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakin.
Tällä matkalla, jolle lähdin hyvin ex-tempore -pohjalta, olen muistanut, kuinka matkustelu, uusien paikkojen näkeminen ja kokeminen, on asia, josta nautin. Jos vain varallisuuteni sen sallii, haluan siitä pitää jatkossa kiinni. Varmasti haluan tehdä myös muutakin, säveltää musiikkia, soittaa kitaraa, harrastaa jotakin liikuntaa jne. Elämä on tänä päivänä kovin paljon suorituspainotteista. Siitä irti pääseminen voi olla haaste. Toisaalta olen sellainen luonteeltani, että kaipaan myös jotain tekemistä. Aloillaan oleminen pitkän aikaa ei yleensä luonnistu.
Katsellessani katukahvilasta käsin ulkona olevaa elämän vilskettä pohdin, että vaikka osa vastaan tulevista joutuu tekemään kovasti työtä oman elantonsa ja ehkä myös perheen hyvinvoinnin eteen, näen paljon elämäänsä tyytyväisen näköisiä, aidosti hymyileviä ihmisiä. Voisinko luopua edes osasta omaa tyytymättömyyttäni tai vähentää tarpeettomien asioiden tavoittelemista? Voisinko keskittyä olennaisiin asioihin omassa elämässäni ja opetella iloitsemaan niistä asioista, jotka ovat hyvin?
Ai niin, mikä minusta tulee isona? Toivottavasti ihminen, joka on tyytyväinen elämäänsä ja joka elää harmoniassa itsensä ja muiden kanssa. Ihminen, joka kykenee jopa olemaan onnellinen.
Opettajalla oli monia tänä päivänä erikoiselta tuntuvia opetusmetodeja. Hän mm. tarkisti aamuisin, ovatko oppilaiden kädet puhtaat, ovatko vaatteet siistit jne. Erään koulupäivän lopuksi hän kysyi jokaiselta oppilaalta vuorollaan, "mikä sinusta tulee isona?". Hän ilmeisesti oletti, että kahdeksanvuotiaalla on jo oltava suunnitelmia ja tavoitteita oman tulevaisuutensa suhteen. Osa meistä, minä mukaan luettuna, ei osannut heti nimetä toiveammattiaan. Muiden lähtiessä kotiin me onnettomat jäimme koululle siihen saakka, kunnes osasimme kertoa jonkin urahaaveen. Muistan hyvin, kuinka veturinkuljettajan työstä tuli nopeasti oma tavoitteeni.
Myöhemmällä iällä opeteltuani kitaraa soittamaan, toiveet muuttuivat enemmän musiikin suuntaan. En jaksanut uhrata riittävästi aikaa intensiiviseen harjoitteluun, joten soittotaito jäi vain kohtuulliselle tasolle. Siksi erääksi haaveekseni tuli ravintolamuusikko. Ajattelin, että siinä pärjäisin. Saisin esiintyä, soittaa yhdessä bändin kanssa ja kiertää eri paikoissa. Se kuulosti nuorena kovin romanttiselta ammatilta.
Monien vaiheiden jälkeen ylioppilaan paperit saatuani ryhdyin oikeasti pohtimaan, mikä minusta tulisi isona. Hain moniin erilaisiin paikkoihin opiskelemaan. Lopulta tärppäsi ja pääsin Helsinkiin aloittamaan seurakuntakuraattorin opinnot elokuussa 1982. Opiskelujen jälkeen tie vei puolen vuoden pituisen Arabian tehtaiden kärrärin tehtävien loputtua silloiseen Mellunkylän, nykyiseen Mikaelin, seurakuntaan. Siellä olen yhtä vuotta lukuunottamatta tehnyt koko työurani nuorten parissa.
Nykyinen työni ei ollut missään vaiheessa haaveeni, ajattelin, että nuorisotyö ei ole minun juttuni. Hain työpaikkaa siksi, että halusin jäädä Helsinkiin. Myöhemmin havahduin siihen, että viihdyn työssäni ja olen jopa ikionnellinen mahdollisuudesta tehdä tämänkaltaista merkityksellistä ja mielekästä työtä. Olen siis ollut äärimmäisen tyytyväinen suurimman osan aikaa.
Kun ikää alkaa kertyä ja työura on tarpeeksi pitkä, lähestyy se hetki, että on uhrattava ajatuksia myös siihen, mitä työelämän jälkeen tapahtuu, vai tapahtuuko mitään. Itselläni on korkeintaan kymmenen vuotta työelämän haasteita ja ihanuuksia edessä. Siksi viimevuosina on aika-ajoin mieleeni pyrkinyt tunkeutumaan ajatuksia siitä, miten käyttää elämänsä ehtoopuolen vuodet. Työelämä, varsinkin omalla kohdallani, on määritellyt pitkälti sitä, mikä ja kuka olen muiden silmissä, ja ehkä myös omasta mielestäni. Siitä irtipääseminen ei ole lainkaan yksinkertainen asia. Kuka olen sitten, kun en enää ole se erityisnuorisotyöntekijä tai "saapasäijä"?
Katsoin taannoin sellaisen elokuvan kuin The Best Exotic Marigold Hotel. Se on määritelty draamakomediaksi. Siinä joukko eläkkeellä olevia melko vähävaraisia brittejä päättyy viettämään vanhuuden päiviään Intiaan. Olosuhteet perillä eivät olekaan aivan sellaiset kuin suurin osa oli odottanut. Se aikaansaa monenlaisia reaktioita seurueen jäsenissä. Koin paljon hyviä hetkiä seuratessani elokuvan päähenkilöiden vaiheita. Elokuva auttoi myös oivaltamaan, että on löydettävä itselleen ne asiat, joista on syytä pitää kiinni ja toisaalta, mistä voisi ihan hyvillä mielin luopua, mitkä asiat eivät oikeasti ole oman hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Ihmisen on uskallettava viimeistään työelämän vaatimuksien jälkeen antaa itselleen lupa elää niinkuin hyväksi kokee. Tehdä mahdollisuuksien mukaan sellaisia asioita, joista nauttii, toteuttaa omia haaveitaan ja ajatella omaa hyvinvointiaan. Mitä se sitten käytännössä tarkoittaakin.
Tällä matkalla, jolle lähdin hyvin ex-tempore -pohjalta, olen muistanut, kuinka matkustelu, uusien paikkojen näkeminen ja kokeminen, on asia, josta nautin. Jos vain varallisuuteni sen sallii, haluan siitä pitää jatkossa kiinni. Varmasti haluan tehdä myös muutakin, säveltää musiikkia, soittaa kitaraa, harrastaa jotakin liikuntaa jne. Elämä on tänä päivänä kovin paljon suorituspainotteista. Siitä irti pääseminen voi olla haaste. Toisaalta olen sellainen luonteeltani, että kaipaan myös jotain tekemistä. Aloillaan oleminen pitkän aikaa ei yleensä luonnistu.
Katsellessani katukahvilasta käsin ulkona olevaa elämän vilskettä pohdin, että vaikka osa vastaan tulevista joutuu tekemään kovasti työtä oman elantonsa ja ehkä myös perheen hyvinvoinnin eteen, näen paljon elämäänsä tyytyväisen näköisiä, aidosti hymyileviä ihmisiä. Voisinko luopua edes osasta omaa tyytymättömyyttäni tai vähentää tarpeettomien asioiden tavoittelemista? Voisinko keskittyä olennaisiin asioihin omassa elämässäni ja opetella iloitsemaan niistä asioista, jotka ovat hyvin?
Ai niin, mikä minusta tulee isona? Toivottavasti ihminen, joka on tyytyväinen elämäänsä ja joka elää harmoniassa itsensä ja muiden kanssa. Ihminen, joka kykenee jopa olemaan onnellinen.
Kommentit
Lähetä kommentti