Uskosta apua

Katselen rukoilevia ihmisiä alttarin ääressä vilkkaan liikenteen melussa. Uskonnollinen seremoniamusiikki kuuluu vaimeana taustalla. Ihmiset tuovat alttarille kukkia, ruokaa ja monenlaista muuta tavaraa. He vaikuttavat olevan tosissaan uskonsa kanssa. Monelle se näyttää olevan olennainen osa arkipäivää. Vaikka paikalliset uskonnolliset rituaalit ovat itselleni vieraita, en voi olla arvostamatta sitä, että ihmisillä on aikaa ja halua pysähtyä edes hetkeksi itselleen tärkeiden asioiden äärelle. Osoittaen itselleen ja myös muille, että elämässä on muitakin arvoja kuin päivittäisistä haasteista selviytyminen. Tai ainakin että usko on auttamassa niissä.

Usko tuo monelle lohtua ja turvaa. Niin on ollut jo vuosituhansien ajan. Vaikka maailma on muuttunut ja uskoa pidetään monesti kovin alkukantaisena ja lapsellisena tapana ainakin useissa länsimaissa, tuo se edelleen elämään sisältöa ja merkitystä lukemattomille ihmisille.

Itselläni usko on vaikuttanut kaikkiin ratkaiseviin valintoihini. Uravalinta, opiskelupaikka ja myöhemmin työpaikka ovat kaikki sen seurausta, että koin nuorena hengellisen herätyksen ja sitä kautta halusin työhön, jossa voin olla toisille avuksi ennen kaikkea konkreettista apua tarjoamalla ja antamalla. Vuodet ja työ seurakunnassa on vienyt osan hohdokkuudesta pois, mutta valintaani tai voisin kyllä todeta, että saamaani johdatusta, en ole katunut tai harmitellut. No, olen toki jonkun kerran uhrannut muutaman ajatuksen sille, että millaista elämäni olisi ollut jossain toisenlaisessa työssä tai jollakin toisella paikkakunnalla.

Ihmisen sisäinen maailma on kuin lintu, joka  nousee siivilleen korkeuksiin, katselee maailmaa ympärillään ja voi liitää minne haluaa. No, se on ihmisen romanttinen mielikuva lintujen maailmasta. Mukava mielikuva kuitenkin. Kukapa ei olisi joskus nähnyt unia, joissa kykenee lentämään. Minä ainakin olen nuoruudessani sellaisesta uneksinut toistuvasti. Hienoja unia ja niin todellisen tuntuisia. Tavallaan usko on linnun kaltainen, se yltää sinne, minne ei muuten ole pääsyä tässä elämässä.

Vaikka usko on ollut ratkaisevassa määrin vaikuttamassa koko elämääni, varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna, en aina ole kokenut saavani siitä tukea. Ehkä nuorempana, mutta en niinkään enää viime vuosina. Tiedän, että moni on kokenut saaneensa uskosta apua myös masennukseen. En kuitenkaan ole valitettavasti sellaista tässä tapauksessa saanut. Liekö syy oman uskon heikkoudessa vai jossain muussa? Jotkut ovat olettaneet, että näin seurakunnan ihmisenä minun on helpompi nähdä masennuksen yli. Ehkä sen tulisi olla niin, mutta ei se ainakaan itselläni ole auttanut. Silloin kun elämä ei maistu, ei usko ole omalla kohdallani sitä toiseksi muuttanut. Harmaa ei muutu vihreäksi tai miksikään muuksi väriksi. Se pysyy suurin piirtein samana. En kuitenkaan väitä, etteikö uskolla olisi jotain merkitystä. Se toimii enemmänkin eräänlaisena pohjavireenä ja toivona. Toivona siitä, että asiat muuttuvat parempaan päin tai että elämä alkaa jälleen maistumaan. Ehkä se on jossain taka-alalla auttanut tässäkin tilanteessa jaksamaan, en tiedä.

On tärkeää, ettei mieli ole sidottu aikaan ja paikkaan. Se on luovuuden elinehto ja antaa meille myös mahdollisuuden suunnitella elämäämme ja hahmottaa toiveitamme. Ilman mielikuvitusta, ilman mahdollisuutta irtautua arjesta kävisi elämä monelle liian raskaaksi. Mutta missä on arjen ja haaveiden liittymäkohta? Jossain niiden on syytä kohdata toisensa, edes hetken, jotta ihminen kykenee joskus nousemaan arjessa jokapäiväisyyden yläpuolelle. Katson, että uskossa on parhaimmillaan kyse juuri siitä, että se antaa lupauksen siitä, että joku kuuntelee, joku tietää, mitä koet ja että joskus sinulla on mahdollisuus nousta siivillesi ja lentää taivaan vapauteen.